Rakastan listojen tekemistä. To do -listoja, ihanien asioiden listoja, ällötyslistoja, raivostuslistoja, haluan-listoja, kiitollisuuslistoja, mikä syksyssä on ihanaa -listoja, ihan mitä tahansa, listaaminen on ihanaa! Kun pakkaan tavaroita matkaa varten, aloitan sen tekemällä listan. Kun aloitan juhlavalmiselut, aloitan sen tekemällä listan. Listat vain on niiiin ihania! Onko kukaan muu hulluna listoihin?
Lähiaikoina olen pyöritellyt mielessäni useampaa listaa, joita en kuitenkaan ole kirjoittanut mihinkään. Ehkä eniten mielessä on pyörinyt "
Vihatuimmat kliseet, joita pienten lasten äidit kuulevat -lista". Tähän mennessä listalla on:
1. "
Voi, onpa suloinen vauva, onko hän kiltti?" Kysymys, joka on harvinaisen rasittava esitettynä kahden viikon ikäisestä vauvasta. Tekisi mieli vastata: " Ei ole, vaan kamala kauhukakara, oikea riivattu, kiusaa veljeään päivät pitkät, sotkee joka paikan, varastaa rahaa äidin lompakosta ja kiroilee isälleen." Voiko vauva olla kiltti tai tuhma? Ei. Vauva voi olla temperamentiltaan helppo tai haastava, vauva voi olla paljon syövä ja nukkuva, elämäänsä koko ajan tyytyväinen hymysuu tai vauva voi olla itkuinen, väsynyt, huonosti syövä ja nukkuva, vanhemmilleen paljon huolta ja väsymystä aiheuttava. Mutta vauva ei voi olla kiltti tai tuhma. Argh! Mummut, vauvat ovat aina kilttejä, ne eivät tiedä muusta. Ei ole niiden vika, jos vatsaan sattuu tai elämä on vaikeaa ja välillä pitää itkeä, se ei ole tuhmuutta tai ilkeyttä. Älkää siis vaivautuko kysymään, onko hän kiltti! Onneksi tämä ei tällä hetkellä ole meillä ajankohtainen aihe, koska kaikki kyllä näkevät, onko meidän 2-vuotias kuopuksemme kiltti, sitä ei enää mummojen tarvitse tulla kyselemään.
2. "
Miten sinä kahden pienen lapsen äitinä ehdit tehdä sitä taikka tätä?" Niin, kerrottakoon tässä vaiheessa perheestämme, että siihen kuulun minä, 26-vuotias kotiäiti, kolmikymppinen isä, joka yrittää elättää perhettään huimalla opettajan palkalla ja kaksi poikaa, kohta 4-vuotias esikoinen ja kesällä 2 täyttänyt pikkuveikka. Olemme ortodokseja ja aktiivisia seurakuntalaisia. Olen oman pienen seurakuntayhteisömme kirkkokahvivastaava. Käytännössä siis kerran kuukaudessa keitän mummuille kahvia ja pidän huolta, että siellä on jotain purtavaa kahvin kanssa. Lokakuun alussa leivoin kahveille ssuppilovahveropiirakkaa. Piirakka maistui mummuille hyvin. Sitten joku keksi ihmetellä, mistä se on sinne ilmestynyt. Ja voi sitä ihmettelyn määrää, kun kerroin ihan itse aamulla sen leiponeeni. "Missä ihmeen välissä sinä kahden pienen lapsen äiti olet nyt ehtinyt piirakankin leipoa?!" No, siinä välissä, kun lasten isä puki lapsille päivävaatteita, laiotin sen uuniin, itse pukeuduin sillä aikaa, kun se piirakka paistui.
Kirkkokahvittamisen lisäksi harrastan käsitöitä. Ja aina, kun selviää, että jokin on omatekemäni, sama kysymys. Vaikka minulla on kaksi pientä lasta, olen niin ihmeellinen, että revin jostain aikaa itsellenikin. Kummallista ja välillä paheksuttavaakin. Tietenkin. Eihän minun äitinä ja vaimona kuuluisi tehdä mitään omaa. Olenhan sitävarten, että ruokin preheeni, siivoan kotimme ja hymyilen kauniisti vieraille ja nyökyttelen vieressä, kun mieheni kertoo auvoisasta perhe-elämästämme. Paskat! Millä vuosituhannella ihmiset elävät? Ja eikö ne ole aikanaan perheenäidit vaatettaneet lapsensa sen lisäksi, että ovat tehneet nykypäivän normaalit askareet, lypsäneet lehmät ja hoitaneet muut velvollisuudet.
Vaikka minulla on kaksi pientä lasta, minulla on silti kaksi toimivaa kättä, kaksi toimivaa jalkaa ja yksi toimiva pää. Ainakin toistaiseksi. Ja luulen, että ellen olisi niin itsekäs, että repisin aikaa itselleni ja omalle tekemiselleni sieltä arjen vähistä tunneista, pääni ei kovin pitkään olisi toimiva. Luulen, että lapseni ovat onnellisempia, kun itse olen onnellisempi. Ja olen sitä, kun saan luoda.
Okei, oma aika vaatii välillä uhrauksia. Joskus vain suljen silmäni ympärillä olevalta kaaokselta ja päätän, että nyt ennemmin omelen kuin siivoan. Joskus pyydän miestäni menemään lasten kanssa ulos, jotta saisin hetken ommella rauhassa. Joskus teen jotain niinkin kamalaa, että laitan lapset katsomaan telkkaria saadakseni tehdä jonkin oman juttuni rauhassa. Silti väitän, että näin on parempi. Sitäpaitsi, kaikki oma tekeminen ei ole pois lasten ajasta. Ei ole tavaton näky, että olen puistossa antamassa keinulle vauhtia lankakerä kainalossa ja puikot tai virkkuukoukku kädessä. Perhekerhossa en edes muista, koska viimeksi olisin ollut ilman kutimia.
Niin. Pienten lasten äiditkin ehtivät joskus tehdä muutakin kuin hoitaa perhettään. Välillä on hoidettava itseäkin. Minulle se usein on leipomista tai käsitöitä.
Ja siihen se lista loppui. Toistaiseksi. Lähiaikoina olen ajatellut näitä kahta kohtaa, kun olen pyöritellyt listaa mielessäni. Sitten olen niin suivaantunut ja ärsyyntynyt, etten edi kolmanteen kohtaa, koska jään pyörittelemään kahta ensimmäistä. Uskoisin kuitenkin listan jotain päivänä pitenevän. Ja uskoisin myös, että tänne päätyy enemmänkin listoja. Kaunista tai ei.
